Siirrosta on kulunut 5 päivää. Ensimmäisestä blastosiirrostamme sain "tänään" haalean plussan. Kaikki toivon rippeet ovat taas hävinneet ja tänään tuntuikin enteileviä menkkakipuja jonkun verran. Kokoajan odotan vessassa käydessä alkaako tiputtamaan, luojan kiitos mulla on noi Luget tukena.
Tuttu kierron loppuvaiheen epätoivo alkaa tekemään tuloaan, pelkään onnistummeko koskaan. Monet tuntuu onnistuvat viimeistään kolmannesta siirrosta -useat jo ensimmäisestä. Tänään autolla töihin ajaessa mietin että tekisi mieli lopettaa koko yrittäminen. Tiedän niiden olevan vain tunteita ja itseni suojelua, väsymystä. Silti tauko tulee enemmän kun tarpeeseen, eilen kolotti viinihammasta todella paljon kun terassiimme paistoi aurinko ja mittari näytti siinä 27C. Mietin, kuinka rajoittunutta elämäni on ollut jo 3 vuotta. Olen elänyt vaan tälle, laskenut päiviä, pelännyt, toivonut.
Jos mulla ei olisi Ovitrellea käytössä, olisin todennäköisesti jo testannut että olisi ollut aikaa valmistautua testipäivän pettymykseen. Voisko joku valaa muhun vielä toivoa? Vai oonko mä niin viallinen ettei edes rankimmat hoidot tehoa mun kroppaani, joka on hajonnut tuhannen pirstaleiksi jo niin monia kertoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!